Haanja Ultra

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut mitään. Tarinaa olisi kyllä ollut tuloillaan, mutta kovin synkkää olisi ollut kerronta. Kirjoitetaan nyt tämä alta pois, että pääästään mukavampiin aiheisiin. Ultrareissusta on nyt neljättä viikkoa. Palautuminen on edennyt hitaasti ja on edelleen vaiheessa. Taas kerran on saanut todeta, että ruumis antaa nopeammin synnit anteeksi kuin pää. Vanha tuttu maratonmasennus nousi pidemmän matkan jälkeen nextille levelille. Juice olisi kiteyttänyt tunnelmat lauseeseen ”en maata kestä, en maailmaa”

Palataan vielä hetkeksi neljän viikon takaisiin tunnelmiin. Viroon startattiin sekavissa tunnelmissa, auto sullottiin täyteen tavaraa ja ruumis hiilareita. Kumman paljon onnistuttiin haalimaan rompetta matkaan, kaikkea tapahtumateltasta puutarhakalustoon. Kuka luuli, että juoksukisaan tarvitaan mukaan vain lenkkarit? Niitäkin otettiin niitä varmuuden vuoksi kolmet per jalkapari. Lisäksi suunnitelmissa oli täydentää varusteistoa Tartossa. Pitkiin juoksukisoihinhan on aina fiksua lähteä tuliterillä vehkeillä. Kotiasioista ei tarvinnut stressata: lapsilla oli niin noheva lapsenlikka, että oltaisiin voitu huoletta olla pidemmälläkin turneella.

Hiilareita Hertusta

Kisaa alustavilla viikoilla olo olo kaikkea muuta kuin vahva ja voimakas. Kaiken maalilma krempat vaivasivat ja liian vähäiset juoksukilometrit kummitteivat mielessä. Hieroja-Leon kanssa löydettiin yksi kunnossa oleva osa kropasta: oikea takareisi, kyllä sillä nyt yhden satasen sipasee. Kisakunto viimeisteltiin tormakalla hieronnalla, akupuntiolla ja fasciaraudalla rapsuttelemalla. Lopuksi Katja veti koko komeuden kasaan kinesioteipein. Ainakin tältä osin näytin urheilijalta. Hoito oli hyvää, mutta ei se murhehtimista vähentänyt, pikemminkin päin vastoin. Milloin sitä muka rupesi pelkäämään väsymystä ja kipua? Sitähän sitä elämä kuitenkin pääosin on. Kipu tulee, kipu menee ja matka jatkuu, jos on jatkuakseen.

No Viroon päädyttiin Aasinsiltaa pitkin. Torstai-iltana Vikingillä yli, yö laivassa ja aamulla reippaana kohti Vorua. Traditionaaliset oluet kumottiin matopöydässä, mutta ei se lauman puuttuessa oikein miltään tuntunut, joten mentiin masentuneina nukkumaan.

Missä mun lauma on?

Tallinnan aamu oli huikaisevan kaunis. Pikkupakkasta, usvaa ja kirkas aurinko. Takaiskujankin koettiin legendaarinen aamupalapaikka Sataman Statoil oli remontissa, joten kieli jäi tällä kertaa polttamatta. Muuten yritimme noudattaa tuttua reittiä Adaveren Tuulikissa pysähtymisineen ja Lounakeskuksen shoppailuineen. Löydettiin talviäksäpöksyt, semmoisethan pitää vissiin joka pojalla ja tytöllä olla. Pekka päätyi hankkimaan juomavyön, jollaista ei koskaan ollut ajatellutkaan tarvita. Maailma yllättää.

Kuka kaatoi toisen L:än?

Näkymä Tuulikin vessasta

Perinteistä poiketen kurvatiin ihan Tarton keskustaan. Kaunis paikka sekin. Etsittiin ja löydettiinkin säärystimet. Nähtiin Salt Lake Cityn poikia kantamassa jättimäistä Mormonin kirjaa ja outoja liikennemerkkejä. Ei oikein jaksanut edes panikoida enää.

Kuperkeikkaaminen sallittu?

Hätäpäissäni sorruin kookosveteen.

Voruun tullessa käytiin ensitöiksemme hämmästelemässä seuraavan virolaisen kärsimysnäytelmän näyttämö:Vohandu-joki. Virossa näytetään panostavan myös vesilläliikkujiin. Nähtiin useampikin näppärä vesillelaskupaikka.







Lopulta oli pakko raahautua kisapaikalle Haanjaan. Majoittauduimme ihan kisapaikan viereen Milla Majutukseen. Saatiin mukava huone, pehmeä vuode ja yhteiskäyttöön keittiö, olohuone, vessat ja sauna. Muut majoittujat olivat Virosta ja Liettuasta. Kokenein taisi olla Suomessa asuva maratonienkeräilijä Marika. Jälkiviisaana voisi sanoa, että hänen neuvojaan olisi kannattunut noudattaa. Kisapaikalla käytiin pystyttämässä teltta (jota todellakaan ei olisi tarvinnut) ja lähdettiin haahuilemaan viimeisten tarvikkeiden perässä Voruun. Järjestäjä-Ivar soitti lopulta ja komensi pois kyliltä hortoilemasta ja majapaikkaan nukkumaan.

Aasilippu liehui uljaana, lopullinen kiinnitys onnistui housuhenkareilla.

Näennäistä rentoutta.

Yhtään ei jännitä.

Oliko ihan varmasti tarpeeksi tavaraa?

Seitsemältä kajahti startti ja 130 juoksijaa kirmasi 6,6 km radalle. Äkkiä vilkaisten porukka ei koostunut ainoastaan ajokoiranruumiinrakenteen omaavista kuivankesän oravista, vaan kaikenlaiset vartalotyypit olivat edustettuina. Matkaan lähti myös reilu määrä sauvakävelijöitä/juoksijoita. Viime minuuteilla kisaan oli ilmoittautunut meidän lisäksemme myös kaksi muuta suomalaista.

Juoksusta ei ole paljoa kertomista. Tiesin lähteneeni liian kovaa, en hidastanut. Tiesin, että ylämäet pitää kävellä, en kävellyt. Maraton tuli ja meni, ei pahempia ongelmia. Pari kierrosta lisää ja ongelmia alkoi ilmaantua. Ylämäkien kävely alkoi tuntua helpotukselta. Sitten aloin nähdä ylämäkiä sielläkin missä niitä ei aiemmin ollut. Reidet menivät täysin tönköiksi. Vedin huollossa magneesiumia, buranaa ja kompressiot reisiin. Päättelin, että lihakset ne vaan on, joten matka jatkukoon. Hirveintä oli könytä reitin asfalttipätkää Lonkkiin ilmaantui viiltävä kipu. Yritin kävellä. Lopulta sekään ei onnistunut, vaan kävely meni itkemiseksi. Maratoninsa hyvävoimaisena juossut Pekka yritti saada miuta pois radalta, mutta vielä eli toivo, että jotenkin se kipu loppuu ja voin jatkaa maaliin. No ei se loppunut, itkin ja nilkutin vielä yhden kierroksen, mutta sitten oli pakko jättää kisa vahvemmille. Oltiin hetkessä, jota oli etukäteen pelännyt. Miten pää kestää, kun on pakko antaa periksii? Tällä kertaa kipu oli niin voimakas, että valinnanvaraa ei ollut. En olisi kyennyt etenemään askeltakaan enää. Pekka talutteli miut syömään ja kämpille. Ei paljoa naurattanyt. Häviäminen ei haittaa, mutta keskeyttäminen on maailman loppu. Tapahtuma oli oivasti järjestetty ja järjestäjä yritti vielä potkia takaisin radalle, mutta ei kun ei.

Via Dolorosa Se oli sitten siinä.

Lohturuokaa.

Kämpillä suihkuun huuhtomaan kyyneleet ja sitten lohdutusevästä ja nukkumatti vei matkaansa vissiin kahdeksalta. Aamulla herättiin kukonlaulun aikaan kuolonkankeina, hiippailtiin aamupalan laittoon ja yritettin olla herättämättä muita. Lähdettiin kohti Tallinnaa pitkin vanhaa postitietä, joka osoittautui oivaksi, joskaan ei nopeaksi vailinnaksi. Varmaan sadannen kerran: Viro on kaunis maa. Sää oli ihan erilainen kuin edellisenä päivänä; kuulaus oli muuttunut lempeäksi sumuksi. Tunnelma oli kuin Skotlannin nummilla. Vaikka Tallinnassa on varmaan totuttu suomalaisturisteihin, joita pitää taluttaa, keräsimme kuitenkin kosolti sääliviä katseita. Miun lonkat tekivät ajoittain stopin, ja piti jäädä kyyneleet silmissä nojaamaan seinään. Saatiin myös kokea se, miltä tuntuu, kun liikennevalojen aika ei riitä kadun ylitykseen. Tutustuminen Vanhaan kaupunkiin jäi kesken, kun liikkumisestani ei tullut yhtään mitään. Selvittiin laivaan ja painuttiin hyttiin nukkumaan. Olo oli kohtuullisen surkea. Edessä oleva työviikko pelotti, mutta siitäkin taas kerran selvittiin. Tässäkin tapauksessa ultra alkoi vasta ultran jälkeen. Ei se kisa mitään, mutta ne jumpat kisaa seuraavalla viikolla ja sitä seuraavalla. Torstaina kisan jälkeen pystyin joten kuten juoksemaan. Kylmä vesi aamu-uinnilla vei kivut hetkeksi. Kompressiosäärystimet ja reisimansetit olivat kovassa käytössä päivin öin. Hiljalleen kivut kisasta alkoivat muuttua tutuiksi työkivuiksi. Hieronta viikko kisan jälkeen oli melkoista kärsimystä, mutta avasi kyllä pahempia jumeja. Nyt olo on jo suurin piirtein normaali, mutta omat treenit saavat jäädä vielä ainakin loppukuuksi. Yritän suoriutua töistä ja vetää aamulenkit, katsotaan sitten joulukuussa uudestaan.

Pettymys on edelleenkin päällimmäinen tunne, vaikka järki sanookin, että 73.33 km on kuitenkin aika monta kilometriä ja tällä juoksutaustalla se on ehkä enemmän kuin uskalsi odottaakaan. Sitä en tiedä yritänkö satasta koskaan enää uudelleen, mutta jos yritän, niin juoksu kilometrejä tarvittaan roimasti lisää. Mitä opimme reisusta:

1. Juoksu on julma laji. Ultrajuoksu on erityisen julma. Hatunnosto kaikille maaliin selvineille!
2. Jos aikoo ultralle, pitää ultrata. Tai ainakin juosta, paljon.
3. Compress sport on ainat oikea kompressiovaate.
4. Kipua on turha pelätä. Taas kävi niin, että mikään paikoista, joiden hajoamista pelkäsin, ei oireillut mitenkään kisan aikana.
5. Ehkä sittenkin uudestaan?