Miulla oli hyvä harrastus: hölkkä. Joskus lokakuussa aloin hölkötellä. Ihan siitä vaan, ilman suurempia suunnitelmia. Lyhyttä lenkkiä metsässä, joka aamu, vanhan koiran vauhdilla. Puhtaasti mukavuusalueella. Huomasin, että lenkki palauttaa kivasti sekä pään että ruumiin. Otin kerran sykemittarinkin mukaan. Totesin pysyväni noin kymmenen pykälää aerobisen kynnyksen alla. Tai sen sykelukeman alla, missä aerobinen kynnys joskus kymmen vuotta sitten oli. Silloin asialla oli olevinaan jotain merkitystä.
Kului pari viikkoa. Ensimmäisen kerran kävi mielessä, että voisin palata kisaradoille. Jos vaikka Haanjassa vuoden päästä juoksisin 100 km. Enhän mie ole koskaan juossut edes maratonia. Tuossa sitä tulisi kertalinttuulla kaksi ja vielä puolikas päälle. En tiedä mikä ajatuksessa oikein kiehtoi. Itsensä voittaminen on minusta yliarvostettua. Itsekuri myös. Raja ihailtavan itsekurin ja jääräpäisen hölmöilyn välillä on hiuksenhieno ja usein arvioijan silmässä. Niin monta ylipitkää matkaa muilla välinein on takana, että kantapään kautta koettuna on se, että jos ei mokaa ja riko itseään tahi välineitään, yleensä pääsee maaliin, paitsi jos järjestäjä aikarajan täyttyessä liputtaa ulos. Juoksussa kai kiehtoi flow, joka käsittääkseni syntyy rytmikkään liikkeen ja hengityksen yhteisvaikutuksena. Se juoksun sietämätön keveys, kun ajatus vaeltaa ja jalat rullaa omiaan. Toinen asia oli tuttuus. Juoksun rytmi ja liike vuosien tauon jälkeen tuntui niin tutulta, aivan kuin olisi kotiin palannut.
Juoksin siis aamusta aamuun. Pääsin juoksemaan Central Parkiin ja tunturiin. Umpihankeen ja helteisille luostarin rappusille. 141 aamua sain juosta putkeen ja sitten tuli mahatauti. Ei siinä mitään, pidettiin mahatauti pois ja jatkettiin harjoituksia. Luovuin vähän päivittäisestä juoksusta, jos edessä oli mahdottomia aikatauluja tai äärimmistä kuormitusta muuten. Lenki oli edelleen lyhyt ja helppo. Joskus kun koirat olivat hoidossa, kokeilin vähän pidempää ja tiukempaakin. Helposti kulki sekin, mutta otti jo aikaa palautua. Haanjan tavoite menetti vähän hohtoaan kun tajusin, ettei sitä juostakaan maastopyöräilyn 100 km reitillä vaan 6 km radalla. Eihän se sentään parkkihallissa juoksua olisi. Juoksu ei ole aiheuttanut vammoja, mutta työt näyttävät kiristävän hermojen lisäksi akillesjänteitä. Edelleen miulla on luottamus siihen, että ehkä saattaisin matkasta selvitä, jos jänteet eivät pamahda, mutta selviänkö elämästä sen jälkeen? Pyörätempausten jälkeen painaa väsymys ja pieni jäykkyys, mutta selviänkö jumpan vetoon juoksuvaelluksen jälkeen. Saanko edes kenkiä jalkaan?
No Haanja hautuu edelleen, ilmoittautuminenkaan ei taida olla vielä auki. Mopo lähti laukalle vasta Kotkis-polkujuoksukisan ilmoittautumisen yhteydessä. Ilmoitin itseni ja puolivahingossa myös Pekan. Yhtäkkiä olinkin liikuttavan tosissani. Kovin alkoi käydä tärkeäksi tietää, miten juoksen muihin verraten. Hyvin? Huonosti? Hyvin huonosti? Polulla kilometriajat eivät juuri sano mitään ja niin innoissani en sentään ollut, että olisin mennyt maantienlaitaan juoksemaan kilpaa omien vanhojen tulosteni kanssa.
Mutta mitä hittoa? Kilpailunhan ei pitänyt kiinnostaa? Vaikka ainahan olen hakeutunut kilpailuihin, ainakin urheilussa. Vieläkään en oikein tiedä miksi. Voittaminen sinänsä ei tuo mitään. Voit voittaa kisan ja silti olla ihan paska. Voit olla viimeinen ja silti tehnyt oivan suorituksen. Sitä paitsi voittaminen on helppoa kun valitsee lajinsa oikein, jos esim on ainut osallistuja tai muut eivät tiedä kilpailevansa. Joskus takavuosina joku hollantilainen tuli tohkeissaan kyselemään satasen SM luisteluvoiton jälkeen: ”Are you Finnish Superstar?” Juu en, ei tää laji täällä ole ihan niin suosittu juttu kuin tulppaanimaassa.