7. Päivä. Lepo

Joku muukin taisi luomisen tuskassaan seitsemäntenä päivänä levätä. Tästä reissusta on ollut luovuus kaukana, muuta muuta kuormaa on ollut sen verran, että paras puhaltaa peli päiväksi poikki ja keskittyä turistihommiin. Aamulla pyöriteltiin respan suosiollisella avustuksella vaihtoehtoja päivän keventämiseen, eli joko taksilla Passo Gaviaan ja siitä takaisin reitille tai sitten taksilla takaisin Stelvioon ja sieltä eilen ajamatta jäänyttä military roadia takaisin. Tokikaan tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei olisi yhtään helpottanut huomisen päivän ajourakkaa. Miun käsi oli sen verran ärtynyt, että ei tehnyt mieli paljoa pyörää sarvista tarttua ainakaan alamäkipomputtelun merkeissä.  

Lauantaina oltiin saatu kotoa uutisia, että alakertaan oli taas muodostunut maauimala, eli sadevesi tällä kertaa täyttänyt autotallin lisäksi varastotilat. Tilanne aiheutti vähän ylimääräistä hiotusta, vesivahinkoja kun on vähän hankala etänä hoitaa.Tänään noheva kodinhengettäremme ilmoitti ottaneensa katastrofin hallintaan ja ohessa niskalenkin kunnan teknisestä toimesta. Saatiin huokaista. Kyllä kaikilla pitäisi olla oma Elma!

Huojentuneina jätettiin pyörät talliin, jatkettiin hotellihuoneen varausta ja otettiin hissikyyti kolmeentonniin. Ajattelin alkaa treenata triathlonia salaa. Täällä ei kukaan ollut näkemässä. Laskeuduttiin kivistä reittiä kohti lampia, uitiin ja tehtiin mäkivetoja. No oikeasti, kohan höntsäiltiin ja nautittiin. Juoksemisen keveys on suhteellinen käsite, ja on sata kertaa helpompi juosta vuoren seinää ylös vaikka korkeutta olisikin, kuin kantaa läskiä samalla seinällä. 

Huomenna on uusi päivä ja ihan  uudet suunnitelmat. Miehän olisin jääräpäisesti roikkunut kiinni alkuperäisessä reittisuunnitelmassa vaikka kroppa ja pää olisivat olleet tohjona, mutta onneksi matkassa on huomattavasti joustavampi yksilö, jolle suunnitelmat ovat olemassa vain muuttamista varten.