8. Ajopäivä. Hiihtopäivä

Taksista purkauduttuamme haeskelimme hartaudella reittiä hiihtoaluelle. Stelvion laki ei ole kovinkaan laaja, luulisi yhden hiihtokeskuksen löytyvän helposti, mutta asiat eivät aina mene niinkuin luulisi. Aikamme palloiltuamme löysimme avoimen vuokraamon ja lipputoimiston. Telluvehkeitä emme saaneet, mutta ei kaikkea voi pyytää. Miuta vähän jännitti, en ole laskenut kannat kiinni pariinkymmeneen vuoteen. Virittelimme pyöräilykamppeista hiihtokamppeet. Mainoskuvissa lasketaan bikineissä, mutta ihan sille linjalle ei tohdittu lähteä. Pyöräilyhousut ja irtolahkeet saivat välttää. Vanhasta muistista virittelin puffeja kaulaan ja olisin laittanut kypärän allekin, mutta onneksi vuokraamon mies vähän toppuutteli. 

Vuokraamosta raahattiin kamppeet kabiinin ala-asemalle. Tuntui omituiselle kantaa suksia, kun maa oli paljas, lämpöä parikymmentä ja muut olivat sortseissa ja t- paidoissa. Outoa fiilistä täydensi se, että parkkipaikalla näkyi kyllä hiihtotiimien autoja, mutta kabiiniin ei noussut ketään muita suksien kanssa. Kahdella kabiinilla noustiin 2760 metristä  3174 metriin. Kyllä siellä lunta oli, radat rakennettuina ja väkeä rinteissä. Kabiinin yläasemalta matka jatkui nappihisseillä. Ylin hissi nosti 3450 metriin. Näin ylhäällä en koskaan ollut ollut.

Omituinen fiilis. Aurinkoa taivaan täydeltä ja kerrankaan ei palellut. Lunta ja vuoria oli silmän kantamattomiin. Stelviossa hiihdetään vain kesällä, sydäntalvella olosuhteet taitavat olla liian haastavat ja Bormion isot hiihtoalueet liian lähellä. Keskus on yleensä auki 8-17, mutta nyt lumitilanteesta johtuen hissit olivat alkaneet pyöriä jo seitsemältä ja ne suljettiin 12.45. Lumi sohjoontui päivän mittaan, mutta helpompi oli laskea kun keväällä Tahkolla. Olisi ollut täydellinen tellukeli! Rinteessä ei juuri turisteja ollut yhtä venäläisperhettä lukuunottamatta vaan enemmistö oli asialle hyvinkin vihkiytyneitä harrastajia/ammattilaisia. 

Oma olo suksilla tuntui aika huteralta, yritin asetella milloin mitäkin suksea eteen ja paina takapolvea väkisin maahan, mutta ehjänä selvittiin. Pekka sulautui muuhun porukkaan loistavasti kaikkine Ötzilästä löytyneine nopeine laseineen ja monoihin tungettuine housunlahkeineen. Telemarkissa kehittyisi varmasti paremmin, jos osaisi laskea hienoa leikkaavaa alppikäännöstä, mutta tänään en jaksanut kehittyä enkä keskittyä Pekka-possun hiihtokouluun vaan laskettelin menemään enempi miten sattuu. Luultavasti ei Suomessakaan tarvitse rynnätä ostamaan alppisuksia.

 

Hissien mentyä kiinni oli taas jarruremppan aika. Pekalta oli hukannut vuorostaan etujarrunsa. Koska laskussa Prato allo Stelvioon jarrua luultavasti tarvittaisiin, palojen vaihto oli lienee tarpeen. Jos edellisissä postauksissa ollaan haukuttu renkaita, niin nyt voisi haukkua Formulan jarruja, kyseiset vehkeet eivät nauti juurikaan luottamusta.

Ennen laskua törmättiin ensimmäiseen suomalaiseen. Tai ei tämäkään herra enää Suomessa asunut mutta suomea puhui. Hän oli Toscanan reissun jälkeen siirtynyt Bormioon keräämään klassikkonousuja: Passo Gavia, Passo Stelvio ja Mortiloro. Harrastus se kai tuokin on. Huipulla oli toinenkin suomea puhuva herra, nimittäin makkarakioskin myyjä, joka tiedusteli Pekalta maistuisiko hapankaali. 

Rennoksi laskua Stelviosta alas ei voi sanoa. Eikä myöskään ihmetytä, että sunnuntaina nousussa vähän väsytti. Jarrut tuntuivat niin oudoilta, että lasku piti ottaa ihan rauhassa. Lisähaastetta antoi edessä törttöilevä autovuokraamon pakettiauto, joka ei oikein ollut mahtua neulansilmiin. Muutamaan kertaan se päättikin mutkassa pakittaa ja oli samalla peruuttaa muutaman pyöräilijän  yli. Myös kurveihin juuttuvat matkailuautot aiheuttivat ylimääräistä sykkeen nousua. Torvet soivat ja hirveä härdelli. Kaaoksen seassa sujahteli kuolemaa halveksivia moottoripyöriä ja pyöräilijöitä. Pakun edesottamuksia saatiin seurata viimeiseen mutkaan asti, jossa kuski sai revityksi peliinsä irti törmätessään vastaantulevan matkailuautoon. 

Prato alla Stelviossa yritettiin syödä lounasta huonolla menestyksellä. Keittiö oli siestan takia kiinni. Pieni kiukku lounaan väliinjämisestä nosti läskin lentoon ja tylsä siirtymä Prato allo Stelviosta Meranoon sujui vastatuuleen melkein kolmenkympin keskinopeudella, melkoinen saavutus kahdelle väsyneelle raskaasti kuormatulle läskille. Reitti oli siis sama, jota ajoimme Similaulta selvittyämme, mutta myötämäkeen huomattavasti rivakampi. Siirtymää Stelviolta Meranoon kertyi reilu 70 km. 

Italia tuntuu olevan hyvin pyöräilymyönteinen maa, pyörätiereitistö on hyvin merkittyä ja etupäässä turvallisesti erillään muusta liikenteestä.  Junissa pyöriä on helppo kuljettaa niin kauan kun pysytään maan rajojen sisäpuolella. Pyörätiet tuntuivat olevan runsaassa käytössä. Erityisen hienoa oli se, että liikkellä oli paljon perheitä lapsineen. Myös sähköpyöriä tuntuu olevan liikenteessä paljon, sekin on hyvä, ei se sähköpyöräkään itekseen kulje.

Saatiin seisautettua fillarit Meranoon ja majoituttiin itseämme hienompaan hotelliin. Tosin aika oli ehkä hieman ajanut Hotel Bellevuen ohi, vähän niinkuin meidänkin. Iltapuhteena käytiin hankkimassa liput itsellemne ja pyörille. Tosin kuin Saksassa toimitus sujui ilman ongelmia.