5. Ajopäivä. Hölmöilyä kolmessa tonnissa.

Jos joku ehdottaa joskus sinulle, että ajetaanko Similaun-harjanteen 3013 m) yli Itävallasta Italiaan, niin älä suostu. Muutenkin alan olla sitä mieltä, että ihmisen ei lihasvoimin pitäisi kiivetä kolmeen tonniin tai jos kiipeää niin ei sinne ainakaan pyörää kannata raahata mukaan. Muutama kerta on nyt koetettu pyöräilyä noissa korkeuksissa, mutta kyllähän se menee niin, että kannat pyörän ylös ja sitten kannat sen alas. Ohessa viimeinen vilkaisu Ventiin. 

On kyllä ihan hirveän hyvä, että ihminen ei etukäteen tiedä tulevaa. Aamulla ensimmäisen 100 m nousun jälkeen tuntui siltä että kuolema tulee, jos joku olisi siinä kohtaa sanonut ei mene kuin 12 h niin pääset pyörän selästä alas, niin olisin varmaan kääntynyt takaisin ja lukkiutunut hotellin vessaan. No koska Pekkakaan ei asiasta maininnut, niin jatkoin ylöspäin ryömimistä. Koska oloni oli huono, niin tehtiin diili, että mie etenen omalla vauhdilla ilman pausseja ja Pekka ottaa kuvat ja tulee sitten perästä. Aikamoisen kasan olikin sitten ehtinyt kuvailla. Mie taapersin eteenpäin kohti Martin-Busch-hütteä ja koetettiin välttää hengästymistä. Helppo homma, kun oltiin yli kahdessa tonnissa ja nousumetrejä napsui tasaisesti. Martin-Busch-hüttelle asti nousu oli hiekkatietä ja reitillä oli runsaasti retkeilijöitä ja myös kaksi muuta pyöräilijää. Pojat halusivat lyöttäytyä seuraan, koska olivat ensimmäistä kertaa kipuamassa Similaulle, mutta eipä meistä paljoa apua olisi ollut. Oltaisiin toki matkaan otettu, mutta unohtuivat kahville. 

Nousu hütelle meni suhteellisen helposti kiperimmät tömpäreet tunkaten. Sain odotella aimo tovin Pekkaa joka oli intoutunut antamaan videoraportteja antaumuksella. Pekan saapumista oli huvittava seurata kun perässä juoksi kolme lammasta.

Martin-Busch-hütten jälkeen reitti muuttui poluksi ja joka oli paljon ajettavampaa kuin olisi voinut kuvitella. Korkeus haittasi enemmän ajoa kuin tekniset haasteet, hengästymistä piti vältellä edelleen.  Jäämies Ötzin löytöpaikalle oli pisto, mutta emme tohtineet mennä katsomaan. 

Viimeiset parisataa  nousumetriä tarvottiin ylös lumista serpenttiiniä. Sieltä täältä pisti esiin myös terävää louhikkoa. Jalansijat piti kaivaa lumeen ja pyörää pääosin kantaa, eli raahata. Askel-askel-huohotus. Maisema olin karun kaunis ja jäätikön reuna lähellä, mutta tuossa vaiheessa pyörän kanssa reuhtominen alkoi jo ottaa niin paljon kupoliin, että maiseman ihailu ja korkeuden murehtiminen jäivät takalalle. Jotenkin sain raahattua pyörän ylös Silmilau hüttelle ja pääsin kahville. Tupa oli täynnä retkeilijöitä. Tavattiin tuttu vaeltaja, joka sanoi että nousu oli kevyttä alasmenoon verraten.

Valeltaja ei kyllä erehtynyt, alaspäin lähti kiviset ”portaat” jotka putosivat kapeina lähes pystysuoraan alas. Väliin ura oli todella kapea, väliin se kulki seinämän viertä vaijerin varassa. Olin hüttellä huomannut, että kahden päivän pyörän raahaaminen oli saanut aikaan melkoisen tenniskyynärpään joten kantaminen ja jarruttaminen  tuntuivat helvetilliseltä. Ylös ei voinut jäädä, joten jotenkin oli pakko selvitä alas. Jyrkimmissä kohdissa pyörää oli pakko kantaa kahdestaan ja osan matkaa Pekka vei pyörääni yksin. Toki enimmän osan kuljetin ajokkini, mutta osassa kohdissa pituus loppui yksinkertaisesti kesken. Seinämää kiemurtavalla uralla oli pitkiä vaeltajajonoja, jotka etenivät tuskallisen hitaasti. Kuriorisiteettinä kerrottakoon, että noissa korkeuksissa neste ei imeytynyt ollenkaan, joten ylhäällä nautittu kokis ilmoitti haluavansa ulos pian lähdön jälkeen. Melkoinen tilanne: kyljet kapealla hyllyllä, toisella puolella vuoren seinämä ja toisella rotko, väkeä jonoksi asti edessä ja takana kapealla hyllyllä, hidasta etenemistä edessä ties kuinka kauan ja aivan hirveä pissihätä. Onneksi on olen Bailamamaohjaaja, muuten olisi voinut käydä hassusti,

Katselimme polulta että pian polku muuttuu  ajettavaksi, mutta lintuperspektiivi hämäsi, yhtä mahdoton se oli lähes alas asti. Pekka yritti vaeltajaryhmän ohitusta ja onnistui heittämään voltin oppaan jalkoihin, kolhimaan vanteen ja puhkaisemaan renkaan. Kellekään ei onneksi käynyt mitään ja litkut paikkasivat renkaan vaikka ensin luultiin että menee vaihtohommiksi. Ollaan taidettu haukkua noita Vittoria Bomboloni renkaita jo moneen otteeseen ja haukutaan taas, pitoa ei ole kyllä mihinkään suuntaan. 

Jollain ihmeellä vuorelta  päästiin alas. Similaun harjanne toimi kuten luvattiin: Italian puolella oli aurinkoista ja lämmintä,  tosin navakka tuuli edelleen. Mutta ettei kellekään jäisi epäselväksi, niin korostettakoon vielä: Itävallasta Italiaan ajoa Similau hütten kautta ei voi suositella kenellekään. Patikoiden reitti on kaunis ja sopivan haastava, mutta pyörän raahaaminen on liian vaarallista. Nyt oli optimikeli, mutta vähän lisää lunta tai vesisade niin alastulo olisi ollut mahdoton. Vähänkin kovempi tuuli olisi heittänyt pyörän rotkoon. Jos jalassa olisi ollut tavalliset maastokengät hiilikuitupohjineen, niin rotkossa oltaisiin tai ainakin nivelsiteet poikki. Luojalle kiitos Vibramista.

Vuorelta laskeuduttuamme hörppäsimme kahvit järkytykseen ja lähdimme raahustamaan kohti majapaikkaa, jonne ei edes viittäkymmentä kilsaa matkaa. Ehkä pisimmät 50 km ikinä. Vernacista lähettiin mukavaa polkua, tai normitilassa se olisi ollut mukavaa, sitten pitkä lasku autojen seassa kohti Stabenia.  Sekoilimme pitkään ja hartaasti etsiessämme  reittiä Prato alla Stelvioon, jonka viimeisen vapaan hotellihuoneen Pekka oli onnistunut saalistamaan. Viimein väsyneet aivot hahmottivat, että sinne menee suora pyörätiereitti. Joku virkeämpi olisi saattanut tajuta aikaisemminkin. Loputtoman pyörätiekihnutuksen kruunasi navakka vastatuuli. Juuri ennen kylää pelastettiin vielä yksi pulaan joutunut maastopyöräilijä.  Löysimme hotellimme ja ihana emäntä oli pitänyt eväitä lämpinä vaikka illallinen oli loppunut ajat sitten.

Rankka päivä, huomenna luultavasti huilataan.Pekka huomasi nyrjäyttäneensä nilkkansa ja tuo miun käsi on ihan raato.