6.ajopäivä. Vähiin käy.

Sumuinen aamu Passo Tonalessa. Minulla edelleen levottomat unet mutta Pekka nukkui kuin pienehkö possu. Aamupalalla ruoka maistui ja mikäs siinä oli kammeta itsensä virkeänä tai vähemmän virkeänä takaisin reitille. Hotelli eväineen oli varmasti reissun halvin, mutta ei kalvennut kalliimmalle. Ensimmäistä kertaa tajuntaan iski ajatus siitä, että täällähän joutuu kohta tulemaan pois. Karistin ajatuksen tehokkaasti. Missähän mie olinkaan töissä ?

Päivän suunnitelma oli helpohko. Tonni alas Dimeroon ja suurin piirtein saman verran ylös Madonna di Campiglioon.

Tällä kertaa lasku ei ollut rystyset valkoisina- tyyppinen vai hyvinkin leppoisa jollottelu pitkin vanhaa sotilastietä. Kun katsoi jarrulevyjä eilisen syöksymään jäljiltä, niin näytti (ja kuulosti) siltä, että lämpöä on todellakin saatu.

Dimaroon ei tarvinnut kovinkaan montaa kampikierrosta vaan alamäki toi mukavasti. Matkalla törmättiin partiolais (?!) ryhmään ja lapsiparat lakosivat tieltä ja herkimmät säikähtivät niin, että puhkesivat itkuun. ”Elämä tuntui ihanalta, mutta hyvältä näyttänyt en”, sanois Pekka Myllykoski. Ja kai ne partiolaisia olivat, tuskin paikallisilla lastentarhanopettajilla on natsoja hatussa?

Dimarossa tehtiin hankintoja, suoritettiin remontinkorjuuta ja syötiin ravintolassa, jonka tarjoilija olisi halunnut ostaa meidän pyörät. Olo oli helteestä sen verran nuutunut, että olisin ehkä myynyt, jos pyörä olisi minun. Nousu Madonnan oli Pekalle kesältä 2013 tuttu, minun ennakkokäsitykset olivat korkeuskäyrän varassa.

Suunto taas vähän liiottelee, mutta Dimarossa oli ihan riittävän lämmintä ja päivän nousumetrit olivat vasta edessä. Eipä siinä taas muu auttanut kun alkaa kihnuttaa pikitien reunaa tulisessa pätsissä. Onneksi pian päästiin metsään.

MTB-reitti oli katkaistu vesijohtotyömaan vuoksi pari kilometriä alun jälkeen. Sekoiltiin hetki reitimerkintöjen ja GPS-juorujen kanssa. Ajauduttiin uralle, jolla eteenpäin ei päässyt kuin kantamalla, mutta kun sielu ei antanut periksi peruuttaa, niin pakko se oli edetä. Sen verran oli vaikea maasto, että yhden läskin kantamiseen tarvittiin kaksi hennompaa. Tässä vielä pärjätään yksin.

Tämä joki olisi pitänyt ylittää oikealle reitille, mutta onneksi löytyi silta.

Helteinen nousu alkoi ottaa Pekalla voimille. Miulla meni jostain ihmesyystä tosi kevyesti.

Päällihousut piti heittää mäkeen ja välillä hakea viilennystä kalliosta. Vain hipit halaavat puita. Pekalle suosittelin puffin kastelua joessa olon viilennykseksi, mutta tukka olisi mennyt kai sekaisin, joten ohje jäi toteuttamatta.

Ilmeisesti kestävyysurheilu on huomattavasti helpompaa kun välillä syö. Ikinä ei ole kiipeäminen ollut näin helppoa. Huipulla kiskaisin housut takaisin jalkaan ja siitä sitten kohti hiihtokeskushelvetti Madonnaa.

Hotellin valinnassa jouduimme murhaavan markkinoinnin uhriksi. Madonnan nousun loppupäässä seistä törrötti vanha isäntä, joka jakoi esitteitä ja kehotti hakeutumaan perheensä hotelliin. No jos joku näkee noin paljon vaivaa markkinoinnissa, niin pakkohan sinne oli mennä. Siisti hotelli, hyvä ruoka ja pyörät sai talliin. Mikäs tässä on blogipalaveria pitää.

Pahasti näyttää siltä, että huomenna ollaan Gardalla. En halua. Käännyn takaisin.

6.ajopäivä. Vähiin käy.

Sivut

Yhteystiedot

Tilaa Kutjulan kirje

Asiakasrekisteröinti